On kyllä pakko sanoa, että kaikesta valmennuksesta, psyykkauksesta ja vertaistuesta huolimatta en olisi koskaan voinut kuvitella tätä ristiriitaisuuden tunteiden vuoristorataa, jonka komennuselämä eteemme tuo. Kovimmillaan tunne on kuin kuvittelemani superstressaava paniikkihäiriökohtaus ja seuraavana hetkenä olen nöyrän kiitollisena kaikesta siitä mitä jo tähän mennessä olemme saaneet kokea ja suhtaudun kaikkeen mahdolliseen tulevaan seesteisemmin. Reilun viikon päästä taas mennään Kiinan kotiin koiriemme luo ja Suomeen tulemmekin tällä kertaa seuraavaksi ehkä vasta ensi kesäksi.
Pienimpämme puhuu kiinaa tämän kolmen kuukauden Suomen kesälomankin jälkeen. Hän lisää kiinan kysymyssanan haluamiinsa asioihin, jotka ilmaisee kuitenkin suomeksi. Ja suomen kieli on muuten kesän aikana tällä 1 v 8 kk tyypillämme edennyt sitten aivan huimasti! Hän myös sanoo kiinan mennä-sanan liikkuviin asioihin kun esim. näkee lentokoneen lentävän taivaalla ja miksailee siis sujuvasti näitä kahta kieltä :D. Pari kertaa nähdessään kiinalaisen tai japanilaisen naisen hän on innoissaan hihkaissut kodinhoitajamme nimen, ikävän tunne taitaa olla molemminpuolinen.
Myös viisivuotiaan esikoisemme onneksi kuulee pitkän Suomen kesän jälkeenkin vielä leikeissään puhuvan englantia ja hän harjoittelee ihan omatoimisesti kirjoittamaan vaikeitakin enkun sanoja. Parin viikon päästä hän istuukin jo taas kansainvälisen koulun ekaluokalla pari viikkoa luokkatovereitaan jäljessä mieheni Suomen työkiireiden aiheuttaman täällä olon venymisen vuoksi. Nyt ekalla kai koulupukeutumisesta tulee tiukempaa, opetuksesta edelleen vaativampaa ja läksyjäkin alkaa tulla. Onneksi uudella luokalla on hänen esikoululuokaltaan tärkeitä kavereita odottamassa <3.
Shanghaissa odottaa myös rakkaiden koiriemme lisäksi ihana kodinhengettäremme ja niin monet tärkeät ihmiset, jotka ovat jo ilahduttaneet kyselyillään koska oikein palaamme. Kivaahan sinne on takaisin mennä kohti uusia meitä odottavia seikkailuja! Samalla sydän pakahtuu ikävästä ja mielessä on rakkaat perheemme ja ystävämme Suomessa - heidän kanssaan on taas vietetty sellaisia hetkiä tänä kesänä, että aivan kuin välimatka olisi vain vahvistanut suhteitamme entisestään. Ja niitä hetkiä kun vain pysähdyn huomaamaan katsovani rauhoittavaa metsää tai tyyntä veden pintaa auringon luontoon maalaamissa sävyissä - ja vedän keuhkot taas täyteen ikään kuin varastoon tätä meidän ehdotonta etuoikeuttamme - puhdasta hengitysilmaa. Haistan viilenevässä kesäillassa omenoiden tuoksun ja ahmin terveellisiä puhtaita marjojamme.
Onko se siis tässä kaikessa sittenkään ihme, että kurkkua kuristaa yhtä aikaa lähteä ja palata. Ajatus jatkuvuudesta ja jatkumattomuudesta, jännä tunne siitä että ei vielä ja viimeistään nyt.
Toivottavasti Shanghai hellii meitä vielä pitkään syksyyn lämmöllään ja jos alkaakin viiletä ajatukset tästä kotimaan kesästä ja kaikista niistä yhdessä eletyistä hetkistä saa kiitollisuuden lämmön sisällä syttymään.
PS. Ilman isovanhempien päivittäistä apua emme olisi muuten tästä(kään) kesästä selvinneet <3.
Peace, Tiina
Kommentit
Lähetä kommentti