Parasta elämää

Viikko ennen joulua ystävät, aurinkoa, 22 astetta lämpöä ja aivan hyvä ilmanlaatu. Kuva: Elina Uusitalo

”Parasta elämää”, sanoi asunnossamme asunut amerikkailainen nainen lähtiessään täältä huhtikuussa 2018. Ajattelin vähän, että onpas vähän imelää ja niin varmaan. Nyt sen kai voi sanoa: Olemme palaamassa Suomeen kahden Kiinassa vietetyn vuoden jälkeen ensi kesäksi. Samalla voin todeta elämän täällä todella olleen monella tapaa omastakin mielestäni ihan parasta. Mutkiakin on ollut matkassa, mutta lopulta olemme sopeutuneet melkein kaikkeen eikä minua juurikaan enää kumma kyllä häiritse sen suuremmin saasteet kuin arkiset pienemmätkään asiat. Tästä alkavat ne kuuluisat viimeiset kerrat. Viimeiset asiat nähtävää ja koettavaa -listalta, viimeiset vielä Kiinasta hankittavat asiat, viimeiset lomat ja viimeiset kuukaudet tehdä muistoja yhdessä (näin sanoi korealainen ystäväni  kuulleessaan lähdöstämme). 

Shanghain valot

Älkää missään nimessä ymmärtäkö väärin. Suomi on meille rakas kotimaa ja vielä rakkaampia ovat perheemme ja ystävämme. Olemme nyt kaksi vuotta sopeutuneet elämään hyvin erilaista elämää aikaisempaan verrattuna ja aloitamme uuden sopeutumisen palatessamme toisenlaiseen elämään Suomessa. Tulemme myös takaisin varmasti hieman eri ihmisinä kuin mitä tänne lähtiessämme olimme. Silloin meillä ei ollut näitä kokemuksia hyvässä tai pahassa, tai edes kuvitelmaa niistä ja täällä elämisestä. Yritin yksi ilta Suomessa olevalle ystävälleni selittää miksi ajatus paluusta on ehkä jopa vähän pelottava. Ympäristö ja arki ovat aivan erilaisia täällä. Tänne jää tai kotimaihinsa palaa myös paljon meille todella läheisiksi tulleita ihmisiä, joita emme ehkä koskaan enää näe.

Viuhkalehdet ovat niin kauniita etenkin Shanghain ruskassa

Viime kesänä eräs toinen ystäväni muistutti minua olemaan kiitollinen ja onnellinen kaikesta kokemastamme, ja siihen tähtään. Silti tiedän tulevan paluun olevan mahdollisesti kova pala. Viisivuotiaamme ei selkeästi hahmota Kiinan ja Suomen välillä muuttojen ja lomailun eroa tai lopullisuutta. Kuopuksemme on lähes tulkoon syntynyt ja suureksi osaksi elänyt elämänsä Kiinassa. Hän ei myöskään tule muistamaan asuneensa Kiinassa kaksi ensimmäistä vuottaan. Eikä kodinhoitajaamme, joka on hoitanut häntä kuin omaansa muutaman kuukauden ikäisestä asti. Sitä, että hän on jo puhunut ja etenkin ymmärtänyt sujuvasti kiinaa. Tai ylipäätään mitään täällä näkemäänsä ja kokemaansa. Toivottavasti aivojen perukoissa jäljellä on kuitenkin vahvat synapsit eri kielistä, kulttuureista, siitä läheisyydestä ja rakkaudesta ja niistä kokemuksista, joita hän on täällä saanut.

Koulun jalkapallokenttä on joinain aamuna jo saanut jäähilepeitteen

Olemme siis olleet jo pidempään velloneen päätöksenteon alla. Lähteäkö takaisin kotiin Suomeen vai jäädäkö vielä pariksi vuodeksi. Olemme ehtineet päättää molempiin suuntiin ja saaneetkin hetkeksi seesteisemmän mielen, kun päätös on tehty. Kunnes se on taas mennyt päälaelleen. Nyt kuitenkin toden totta näyttää siltä, että olemme palaamassa. 

Duan ja tytöt leipomassa muffineja

Ensimmäiset kyyneleet vierähtivät poskilleni jokunen viikko sitten päätöksen jälkeen, kun mieheni matkusteltua ja vieraidemme kotiuduttua saimme vihdoin rauhallisen hetken puhua päätöksestä ja tulevasta. Itkin tulevaa ikävää, pelkoa paluusta kylmään, pimeään ja tuttuun ruuhka-arkeen. Kuulostaa varmasti vähän erikoiselta. Niin minäkin ajattelin komennuskonsultin valmennuksessa vastasyntynyt vauva käsillämme kaksi vuotta sitten, kun hän kertoi Pekingin paluumuuttajaperheen äidin kyynelehtineen selviytymistä uudessa arjessa. Nyt ymmärrän häntä paljon paremmin.

Odin ja Into osaavat päiväunien jalon taidon kiinalaiseen tyyliin

Toisaalta mietin onnellisena perhettä, ystäviä, puhdasta ilmaa, ruokaa ja juomaa, omaa työelämää, Suomi-juttuja. Odotan oikeasti todella paljon paluutani töihin: fiilistelen jo kivoja tulevia haasteita, sosiaalisia kontakteja ja omia ammatillisia juttuja. Niitä olen kaivannut! Ja sitä, että koiramme pääsevät pitkästä aikaa vapaana metsään.

Aurinko nousee asuinalueellamme

Pahinta tulee varmasti lopulta olemaan jäähyväisten jättäminen. Syvälle sydämeen päässeille ystäville, joiden kanssa olemme jakaneet kaiken kivan ja rankan. Kodinhoitajallemme Duanille kertoessani itkin vuolaasti, olin itkenyt jo etukäteen kertomisen tapaa hakien. Duan sanoi minulle heti, ettei halua uskoa meidän lähtevän ja että toivoo ”papan” pystyvän vielä järjestämään asiat toisin. Ja että haluaisi nähdä kolmikuisesta asti hoitamansa pikkuisemme kasvavan ja päästä puhumaan hänen kanssaan kunnolla kiinaa, jota on opettanut tälle siitä vauvanyssykästä asti.

Legendaariseksi muodostunut kimppakoulukyytimme, jossa yhteen Buickiin mahtuu kuljettajan lisäksi kolme aikuista ja seitsemän lasta. Narniaksikin ovat tätä meidän kyytipeliä koulun porteilla leikkimielisesti kutsuneet :D

Täällä yksi elämän suurimmista eteentuomista aarteista on ollut vastapäisessä talossa asuvat ystävämme ja symbioosi, jota olemme saaneet elää. Siinä on jotakin aivan koskettavaa, kun ikkunasta näkee ystävillä valon tai jonkun touhuavan keittiössä. Ja voidaan pistäytyä toistemme luona ihan koska vaan hetkeksi tai pidemmäksi aikaa <3. Kouluun olemme kyydinneet lapsia yhdessä ja toisiamme auttaen. Kodeissamme häärää yhteinen kodinhengetär Duan. Niin monta asiaa on jaettu ja koettu täällä tiiviisti yhdessä. Tästä ja kaikesta muusta parhaasta elämästä aiomme vielä nauttia täysillä täällä. Ja sen jälkeen jatkamme parasta elämää Suomessa, ehkä joitain asioita Kiinasta kotiin viemällä.

Ihanaa joulunaikaa! Sitäkin vietimme Shanghaissa ystävien kanssa ennen kuin suuntasimme lomakohteisiin Aasiassa 🎄. Kaikki postauksen kuvat taitaa muuten olla marras-joulukuulta :D! Jos Suomessa on neljä vuodenaikaa niin täällä ne kaikki voi näköjään mahtua kuukauteen!

Glögin tuoksu oli ehdottomasti yksi jouluisimmista asioista täällä. Kuva: Elina Uusitalo

Tiina