Ikävästä

Lainaus on tyttäremme iltasadusta ja sopii hyvin vallitsevaan hetkeen. Kolme kuukautta Suomeen paluumme jälkeen tapahtui jotakin mitä en olisi ikinä uskonut näkeväni. Kohta kuusivuotias esikoisemme alkoi ikävöidä elämäämme Shanghaissa, erityisesti kodinhoitajaamme Duania ja Kiinan kotiamme. Hän kertoi niin kauniisti ikävästään ja kuinka Duan aina leikki heidän kanssaan paljon ja miten tekivät iltamyöhään piparkakkutaloa tai kävivät yhdessä ulkona seikkailuilla meidän ollessa poissa kotoa. Ja tietysti kuinka hän sai auttaa Duania kaikessa ja suklaata palkinnoksi reippaudesta. Hän kysyi ikävänsä kourissa ettei varmaan enää nähdä Duania. Pillahdin itkuun, yritin kääntää kaiken hyväksi ja sanoa, että on onnellisuutta ikävöidä näitä ihania asioita ja aina voimme palata lomalle Duania katsomaan. Siihen tyttäremme totesi, ettei se ole lainkaan sama asia kuin asua siellä ja olla Duanin kanssa. Vastasin äidin tuntevan samoin. Meillä on todella hyvä juuri tässä hetkessä täällä ja samalla paluumme lopullisuus saa ikävän maistuvan kipeältä. Eikä paluu Suomeen ja elämä täällä ole ollut koronakeväässä normaalia elämää. Sitä yritin kuvailla tyttärelleni.

Vielä viisivuotias sanoi jopa ikävöivänsä opiskelun rankkuudesta huolimatta kansainvälistä brittikouluansa BISS:ta, koska siellä oli niin paljon hyviä juttuja. Opettajalta tuli koostevideo taipaleesta koulupukuisena suomalaistyttönä brittiläisessä koulussa Kiinassa. Sen katsoimme hymy suupielissämme. Tämä tapahtui viikonloppuna. Miten en taas tajunnut ottaa lastani syliin ja jututtaa, kun koko lauantaipäivä oli ollut meille vaikea yhdessä - jos syy pahaan oloon olisi purkautunut sanoiksi ennen hänen tällä keskustelulla keskeyttämäänsä iltasatuamme. Tai ehkä hän järjesteli päivän ajatuksiaan ja ymmärsi itsekin vasta illalla mistä on kyse. Onneksi vielä kuitenkin pieni tyttö osasi sanoittaa tunteensa ja puhui. Olen tavallaan suunnattoman helpottunut, että hän muistaa, ymmärtää ja osaa nyt myös arvostaa kokemaansa näinkin pian paluumme jälkeen. Voi todella olla onnellinen elämässään ja ikävöidä jotain syvästi samaan aikaan. 

Sain FB-muistoissa kuvan viime vuoden vappubrunssista Shanghaissa kahden ystäväperheemme kanssa, mutta se sai minut jotenkin niin rikki etten pystynyt jakamaan ihanaa muistoa ajatellen miten katson taakse ja auon haavojani. Samalla tiedän, että parempi vaan käydä kaikki tunteet kokonaisena läpi.

Kodinhoitajamme on nyt luovuttanut asuntomme Shanghaissa, me lähetimme avaimemme DHL:llä vuokranantajamme agentille. Duan on muuttanut koiramme ystäviemme asuntoon naapuritaloon ja päivittäin seuraamme tilannetta milloin Finnairin Kiinan henkilöliikenne alkaa ja koska alkavat kuljettaa myös eläimiä. Saataisiinpa pojat kesällä kotiin uuden pihan pupuja ihmettelemään ja vielä tuntemattomia lenkkipolkuja haistelemaan <3. Jos kaikki menee hyvin ja suunnitellusti niin konttimme pitäisi saapua helatorstaiviikolla. Uskoa voi tosin vasta, kun näkee. 

Mieleeni putkahtelee asioita ja eroja asuinmaidemme välillä. Mietin millaista olikaan istua Shanghaissa kuskin kyydissä menossa jonnekin uuteen paikkaan tietämättä onko oikealla reitillä ja missä on. Kaikki luotto oli yhdessä henkilössä maassa, jossa verkkoyhteydet eivät todellakaan aina toimi. Jokainen päivä tuntui oikeastaan pieneltä seikkailulta. Uusissa ympyröissä tuntuu nytkin. Toisaalta Shanghaissa on jo kuuma kesä ja tyttäremme kysyy pitääkö Suomessa oikeasti käyttää takkia kesälläkin. Ainoa kesä, joka on painunut hänen mieleensä on helteinen kesä kaksi vuotta sitten, kun lomailimme Suomessa - eikä se ehkä anna oikeaa odotusarvoa Suomen suvista. Koivuallergiaa en potenut kahteen kevääseen. Samalla katson tuttujen kuvia ihanasta Shanghaista maskit naamalla - ei välttämättä koronan pelossa vaan ilmanlaadun vuoksi - ja mietin, että aivan. Tuotakin se on.

On varmasti vaikeaakin ymmärtää miten olemme nauttineet nyt vain olemisesta. Perheenä, omassa kodissa, arki- ja viikonloppurutiineissa - pakkaamatta ja purkamatta laukkuja tai matkustamatta minnekään. Ulkoilemassa luonnossa raittiissa ilmassa. Emme olleet ehkä edes ymmärtäneet, että tarvitsemme rauhoittumista aloilleen kaiken tapahtuneen ja kahden vuoden pikakelauksen jälkeen. Vaikka koronavirus ja sen vaikutukset ovat kauheat ja läheisten näkemistä on ikävä, on nyt onnea uudet alut ja rauhallinen laskeutuminen niihin. Ja muuten: kotityöt ruuanlaittoineen eivät olleetkaan meille tauon jälkeen niin paha rasti kuin kodinhengettäremme jäljiltä pelkäsin. Nyt tiedän tarkalleen missä mikäkin on kodissamme ja millä rätillä pestään vessat.

Paluumuuton (epä)normaalikäyriltä,
Tiina